Vantaan päättäjät ovat useissa yhteyksissä korostaneet, miten tehokkaasti Vantaan kaupunki hoitaa palvelunsa. Kaupunkilaisille tarjolla olevat välttämättömät palvelut, siis lakien kunnille määräämät tehtävät Vantaa hoitaa kyllä pk-seudun kunnista pienimmällä euromäärällä per asukas.
Asioilla on kuitenkin puolensa. Tälläkin.
Talouden tasapainottamis- ja velkaohjelman (TVO) julkaisun jälkeen on syntynyt yleistä hämminkiä kaupunkilaisten keskuudessa. On uutisoitu ‘jokaisen vantaalaisen tuntevan nämä pakkoleikkaukset nahoissaan’.
Rivakimmin ovat leikkauslistaan reagoineet sivistyssektorin, enimmin perusopetuksen karsimisten uhan alla olevat. Opettajien, koulujen johtokuntien jäsenten ja ennen kaikkea lasten vanhempien on syytäkin reagoida.
Kuin sattumoisin on julkisuudessa viime aikoina julkaistu selvityksiä peruskoulutuksen päättäneiden nuorten erilaisista mahdollisuuksista päästä jatko-opiskelemaan. Näiden selvitysten mukaan vantaalaisnuoret eivät ikävä kyllä ole mitenkään vahvoilla ammattiin valmistavan koulutuksen markkinoilla. Suurten kaupunkien vertailussa peruskoulun päättäneistä vaille jatko-opiskelupaikkaa jää vantaalaisnuoria enemmän vain Lahdessa koulunsa päättäneet.
Lukioiden valtakunnallinen vertailu ei myöskään nostata vantaalaismielialaa; Suomessa on 402 lukiota. Tämän vuoden yo-kirjoitusten pohjalta tehdyssä vertailussa Vantaan kuudesta lukiosta paras on sijalla 158 ja seuraavat sijoilla 257, 298, 324, 326, 383. Ei tämä oikein lupaavalta vaikuta. Vantaalaispäättäjien pitäisi nyt osata arvioida päätöksenteossaan talouden “tasapainottamisohjelman” kauhuskenaarioiden vaikutus hyvinkin pitkälle tulevaisuuteen. Varhaiskasvatukseen, perus- ja jatkokolutukseen nyt paniikkiratkaisuina tehtävillä leikkauksilla on dramaattiset vaikutukset jo nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Kasvatukseen ja koulutukseen nyt kohdistetut säästöt lankeavat tulevaisuudessa korkojen kanssa maksettavaksi.
Mainittu leikkausohjelma on tässä(kin) valossa karua luettavaa; Vantaa lisää “tehokkuuttaan” palveluntarjonnassa selkeän suorasanaisesti palveluita karsimalla. Sivistystoimen sektorilla tarjontaa lasketaan useissa yksityiskohdissa juuri lain sallimille minimin rajoille. Erityistukea tarvitsevien lasten ja nuorten vaara jäädä vaille tarvitsemaansa palvelua ja sen aiheuttama jälkiseuraus –
usein syrjäytyminen – myönnetään virkamiesselvityksessäkin. Meillä nyt jo peruskoulunsa lopettaneista nuorista noin kahdeksan prosenttia (8 %) “putoaa kelkasta”, jää vaille jatko-opiskelu- tai ammattiin johtavaa koulutuspaikkaa. Tämän luulisi aiheuttavan ahdistusta valtakunnan tason päättäjissäkin. Ei sitä kestävyysvajetta ehkä näin torjuta, eikä hyvinvointivaltiota pelasteta sen rahoituspohjaa murentamalla. Voisikin esittää maan hallituksen tasolle kysymyksen, mille osaamis- ja sivistystasolle perustuisi se tulevaisuuden hyvinvoivan ja innovatiivisen Suomen loistava tulevaisuus? (UN)
