Euroopan Unionista käynnissä olevassa keskustelussa visiot tuntuvat olevan hakusessa, jopa kadoksissa. Shakkipelin termein tuntuu, että aina on jonkin tahon kannalta shakki-tilanne ja kaikki pelkäävät kuollakseen uhkaavaa matti-tilannetta. Patti ei tunnu mahdolliselta.

Suomen ainoa ”virallinen” EU-kriitikko, Timo Soini on peruuttanut kritiikkinsä uhkaavan pääministeriyden ja sen myötä lankeavan vastuun pelossa. Pahimmassa kurimuksessa olevien eteläisen Euroopan maiden vasemmistoilla – edes kommunisteilla – ei tunnu olevan selkeää, yhtenäistä näkemystä ongelmien ratkaisuksi.

Vaikka EU:lla on olemassa myös parlamentti, voi mielestäni perustellusti kysyä Unionin demokraattisuuden perään. Mikähän rooli sillä parlamentilla on ollut esimerkiksi tässä eurokriisin hoidossa? Ei nyt varmaankaan auta jonkin eurovaalijärjestelmän ”demokratisoiminen” tai itse kunkin tahon näkyvyyden varmistaminen.

Meille luvattiin EU:n (EY:n) myötä pelkkää auvoa; vientimarkkinoiden/-mahdollisuuksien piti avautua aivan uudella tavalla, investointeja piti tuleman tulvimalla, ruokaa piti saada halvalla, jne. Mutta kuinka kävikään?

Suomesta on EU-jäsenyyden aikana kadonnut alkutuotannosta ja perusteollisuudesta valtavasti työpaikkoja.  Uudet työpaikat syntyvät voittopuolisesti matalapalkkaiselle palvelusektorille. Hyvinvointivaltion perusta, julkinen talous on muuttunut pelkäksi rasitteeksi. Kilpailukykyfraseologiassa syyllisiksi, varsinaisiksi riippakiviksi nimetään kaikki kasvua häiritsevät tekijät kuten lapset, nuoret, sairaat, vanhukset. Työttömiä häväistään laiskurin leimalla. Kuinka epäuskottavalta kuulostavatkaan pääministerin vakuuttelut tukipakettien välttämättömyydestä Länsi-Euroopan suurpankeille yhteisvaluutan pelastamiseksi! Siis että ”suomalaisia työpaikkoja me vain tässä pelastamme”?

Korkotaso on ainoa talouden fundamentti, mikä on pysynyt yhteisvaluutan aikana suhteellisen alhaalla, mutta siitäkään ei kukaan tai mikään taho voi mitenkään mennä takuuseen, etteikö USA:n keskuspankin rahapolitiikka olisikin vaikuttanut myös eurooppalaiseen korkotasoon samansuuntaisesti.

Niin sanottujen kriisimaiden julkisen sektorin pakkopurkaminen ehtona ulkopuoliselle avulle on tietenkin hyvin synkronissa uusliberalistisen ideologian kanssa. Tämähän on se eetos, jolle koko integraation on rakennettu. Yhteisvaluutan sekoittamien talouksien sotkujen selvittely on saanut jo selkeän libertaarisia muotoja.

Ay-liikettä myöten kaikki tahot odottavat ja toivovat jotakin ihmeellistä kasvua. Edes työntekijäjärjestöissä ei enää puhuta – ei edes mainita – työntekijöiden reaaliansioiden riittävyydestä välttämättömimpään. Libertaristinen ajatus rikkaiden runsaasta kattauksesta köyhille tippuvista murusista tuntuu lävistäneen kaikki korporaatiot. Maan sisäiset intressiristiriidat on pitänyt unohtaa ulkopuolisen, globaalin uhan edessä.

Jos Euroopan yhdentymisen ideaa kannattelikin aikanaan toisen maailmansodan hirvittävät muistot, kuka vielä ajattelee EU:n olevan rauhanprojekti? Ei kai tosiaan sen gallialais-germaanisen kukkotappelun hillitsemiseksi ja hallitsemiseksi olisi kuitenkaan ollut pakko kahlita koko maanosaa yhteen ja samaan pakkopaitaan.

Missä olisi se sadun lapsi, joka kertoisi totuuden keisarin vaatetuksesta? Kestääkö tämä integraation raiskaama Eurooppa habituksensa paljastamista?

Unto Nikula